ysiluokka

Kesä loppuu, kouluvuosi alkaa. Tulee syksy, ilma kylmenee ja teetä voi juoda joka päivä ja joka ikinen yö. Juuri ennen koulun alkua en osaa tuntea juuri muuta kuin jännitystä. Tietysti on kivaa aloittaa taas koulu tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten kanssa. Mutta tämä vuosi on viimeinen. Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Koulun alkaessa ja syksyn edetessä tekee jostain syystä aina kauheasti mieli ostaa sitä ja tätä. Farkkuja, lappuhaalareita, villapaitoja ja -takkeja, takkeja, kenkiä, pitkähihaisia (niitä ei koskaan ole tarpeeksi), vaikka minunkin kaappini on oikeasti täynnä vaatteita. Syksyllä tekee myös mieli juoda aina jotain lämmintä ja ottaa kahvit kotimatkalle mukaan lähimmästä kahvilasta. On ihanaa käpertyä sängyn pohjalle lukemaan sateen ropistessa ikkunaan.

Syksy etenee, kohta tulee talvi. Koulu stressaa. Ulkona on pimeää ja kylmää. Sataa vettä, vaakatasossa, koska tuuli on niin kova. Pakkaspäivinä maa saa korkeintaan jääpeitteen. Syksyn tuomiin muutoksiin on jo alkanut tottua ja arki sujuu melko sutjakasti. Ja kohta, ei ihan vielä, mutta kohta, jakso vaihtuu ja alkaa loma. Ihan kohta...

Käydään koulujen avoimissa ovissa, kirjoitetaan esseitä viimeisinä iltoina ja jätetään kokeisiin luku väliin. Joululoma on varattu viikon sairastumiselle.

Talvi. Lunta tulee vihdoin ja se jää maahan piilottaen alleen syksyn rakentamat jääradat. Pakkasta on lähes joka päivä. Jos matkan varrella on auraamattomia teitä, housut ovat polviin asti märät. Liikenne takkuilee, olet kaatunut jäällä ainakin kerran ja harkitset melkein vakavasti ulkohousuja. Koululiikunnassa uidaan, koska kylmä uimahalli alkaa aina näyttää houkuttelevalta näillä pakkasilla. Muutaman viikon kuluttua saatetaan jo päästä luistelemaan.

Koulu ei tunnu edes kunnolla alkaneen ennen kuin sen katkaisee taas uusi loma. Uimaräpylät on tätä ennen vaihdettu jo muutaman kerran luistimiin. Loma kuluu taas flunssassa ja pohtiessa yhteishakua. Jännittää.

Talvi alkaa kääntyä kevääseen, mutta luistelu jatkuu, vaikka sitten vesilätäkössä. Yhteishaku on tullut ja mennyt, eikä ole aikaa murehtia, mitä sinne tuli laittaneeksi. Neljännen jakson lopussa keskittyminen alkaa jo herpaantua. Aurinko paistaa ja linnut laulavat. Se piristää ja saa koulun kaltaiset pikkuasiat tuntumaan mitättömiltä.

Kevät saapuu talven jälkeen. Lunta on enää maassa enää paikoitellen, keskellä nurmikkoa, portaiden alla, metsän reunassa. Jakso on vaihtunut viidenteen, eikä keskittymisestä tulee enää mitään. Entinen jatkuva yrittäminen alkaa väistyä kokonaan levottoman heittelehtimisen tieltä, mutta siitä huolimatta koulu tuntuu rullaavan, jotenkin. Ne aineet, jotka ovat aina olleet epävarmempia, jämähtävät lopullisesti alempaan arvosanaan, vaikka olisit tehnyt koko muun vuoden töitä sen eteen. No, kaikkea ei voi saada.

Kouluvuoden loppu on jo kesää. Vaikka monet tekevät vielä niska limassa töitä, ylimmät ysiluokkalaiset on vapautettu koulutyöstä ei kolmea päivää, vaan kolmea viikkoa ennen koulun loppua. Kolmanneksi viimeisellä viikolla jotkut opettajat yrittävät vielä pitää oppilaansa luokassa ja saada jotain aikaiseksi, mutta osa luovuttaa ja lähettää oppilaansa suoraan pelaamaan pihalle koripalloa.

Toiseksi viimeinen viikko on jo lomaa. Ilma on kuuma, eikä normaaleja oppitunteja enää ole. Jopa auktoriteetin rippeissä roikkuva bilsan maikka laittaa meidät katsomaan Ice Agen. Englannin tunneilla emme enää edes esitä tekevämme tehtäviä. Ja sitten pelaamme vähän lisää korista.

Viimeisellä viikolla ensimmäiset päivät ovat sitä samaa. Keskiviikko on siivouspäivä. Torstaina menemme Tallinnaan. Tuntuu ihmeen hyvältä päästä viettämään koko päivä oman luokan kanssa.  Olemme matkalla kuutisentoista tuntia ja sen aikana ryhmähenki muuttuu niin paljon paremmaksi, että on sääli jättää se tähän.

Perjantaina on kevätkirkko. Lauantaina kevätjuhla ja päättötodistusten jako. Myöhemmin päivällä ylioppilaat saavat lakkinsa ja heidän yli vuosikymmenen kestänyt koulu-uransa on tullut taas yhden etapin päähän. Mutta sitä ei mietitä nyt. Minä olen valmis. Minä olen suorittanut peruskoulun. Yhdeksän vuotta tätä on ohi. Tunne ei ole todellinen. Vasta myöhemmin tajuan, miksi musan opettaja halasi kaikkia näkemiään oppilaita. Emme ole enää heidän oppilaitaan, eivätkä he meidän opettajiaan. Luokkakaverimme eivät ole enää luokallamme, eikä tämä koulu ole enää meidän.

Sellaiselle, joka on nauttinut olostaan koulussa, se on surullista. Ala-asteen luokat kolmannesta kuudenteen olivat loistavaa aikaa. Yläasteen alku oli pelottava, mutta nyt kun katson tätä kaikkea taaksepäin, osaan olla vain kiitollinen. Kolme mahtavaa vuotta, joiden aikana olen oppinut paljon ja kasvanut, rikkonut omia rajojani ja heittäytynyt mukaan. Ja nyt se oli siinä. Hei hei, tule moikkaamaan. Joo, varmasti. Sen pituinen se.